Hyvin monen muun vaihtoblogin tapaan, tämäkin on hiljentynyt dramaattisesti viimeisen Salzburg-viikon aikana ja sen jälkeen. Rehellisesti sanottuna minun piti itsekin kerrata mistä olen viimeksi edes kirjoittanut, sillä niin pitkä aika siitä on... Mielessäni on pyörinyt jo pitkään loppupostauksen tekeminen, viimeisten paikan päällä viettyjen päivien läpikäyminen, mutta en ole saanut itseäni siihen hommaan ryhtymään. Ifolor-kirjan kasaamista Erasmus ajasta yritin aloittaa muutama viikko takaperin ja se päättyi hyvin nopeasti kiitos poskella vierivien kyynelten ja aivan liian suuren kuvamäärän. Onnistuin ottamaan noiden neljän ja puolen kuukauden aikana vajaa 7000 kuvaa ja ellen halua tehdä vähintään 10 kuvakirjaa, on minun tarkalla seulalla valikoitava parhaat muistot ja hetket sieltä valtavasta kuvamerestä.
En siis halunnut jättää blogia ns. kesken eli vain poistua paikalta vähin äänin. Nyt tässä
Miiran inspiroimana ja
Essin puoliksi pakottamana kirjoitan edes jotain hieman myös ilmoittaakseni etten ole hypännyt siltä sillalta, mitä jo viikko paluuni jälkeen uhkailin. Toisaalta olen myös kahden vaiheilla blogin jatkamisen kanssa, sillä pidin sen kirjoittamisesta suunnattomasti. Mutta mistä sitä sitten kirjoittaisi? En koe, että elämässäni Suomessa tapahtuu niin paljon ihmeellisiä asioita, että voisin kirjoittaa niistä enkä myöskään usko onnistuvani poikaystävän kouluttamisessa hovipäivänasuvalokuvaajaksi (ei sillä että tämä maailma enää yhtään uutta muoti-/lifestyle-blogia tarvitsisi). Juhannusyön yöttöminä tunteina heräsi myös idea Elinan asut ja Annan kakut blogista :D Tulen tässä muutaman viikon aikana kuitenkin luultavasti käymään läpi kesäkuun loput tapahtumat ja omat fiilikseni vaihdosta. Pelkään, että näitä viimeisiä vaihtopostauksia kirjoittaessani oikeasti vihdoinkin ymmärrän sen olevan jo taakse jäänyt vaihe elämästäni, sillä nyt olen todella onnistuneesti onnistunut välttämään tuon tosiasian ymmärtämisen. En ymmärrä, miksi en käsitä, että Salzburg on samanlainen ajanjakso kuin vaikka Flyingessä vietetty vuosi... Ehkä se johtuu siitä kavereiden määrästä ja tekemisen paljoudesta, jotka minulla Salzburgissa oli. Ruotsista toin kämppäkaverini takaisin Suomeen ja Suomessakin elämässäni alkoi "uusi kausi" yliopisto-opiskelun ja Tampereelle muuton myötä. Nyt periaatteessa palasin samoihin kuvioihin, lukuunottamatta tiedekunnan vaihdosta. Minulla on ollut koko tämän kuluneen kuukauden ajan kamala tarve muuttaa elämää jotenkin. Suurin asia tähän mennessä on kuitenkin asp-tilin avaaminen sekä pesukoneen ostaminen. No onhan tämä jo paljon lähempänä aikuistumista? Tuntuu kuin Erasmus-leikkien jälkeen pitäisi todistaa olevansa jo hieman vanhempi ja muuttaa elämäntavoitteitaan kohti sitä vakavaa ja vastuullista elämää, eikä vain aina säästää seuraavaa reissua varten.
Tällä hetkellä olo on edelleen todella epätodellinen ja hämmentynyt. Koen olevani Suomessa vain hetkellisesti ja sen huomaa erityisesti siitä, etten koe esimerkiksi kodin siivoamisen olevan minun vastuullani, sillä enhän minä asu täällä. Tuntuu, että vajaassa puolessa vuodessa Suomessa ei ole muuttunut mikään ja arki jatkuukin todella hämmästyttävän samanlaisena kuin ennen helmikuuta. Tiedän kasvaneeni vaihdon aikana ihmisenä, sillä jokainen päivä ei kuitenkaan ollut aivan ruusuilla tanssimista, ellei piikkejä ollut myös mukana. Mutta what doesn't kill you makes you stronger, right? Silti olen ollut yllättynyt siitä, kuinka vaikeaa on olla yksin. Enkä minä edes ole yksin, kun kotonakin on toinen asukki. Muutenkin olen jokaisen koti-illan tai yksinäisen päivän häämöttäessä paniikin lailla selannut puhelimen nimilistaa läpi, ettei vain tarvitsisi olla kaksin niiden omien ajatusten kanssa. Jotain kertoo se, että olin valmis lähtemään syömään sahramipullia sunnuntai-iltana kello 23.30 toiselle puolen kaupunkia tai valitsemaan kaverille uutta kirjahyllyä Ikeaan kesken pahimman kesälomalapsiperheruuhkan. Mutta se tiiviys mikä vaihtariporukassa oli, on silti poissa, vaikka kuinka ympäröin itseni ihmisillä. Pelkäsin etukäteen sitä, etten voi mennä koputtamaan naapurin oveen Disney-illan toivossa ja se on kuin onkin ollut (viinin yms hinnan kanssa) ollut vaikeinta tässä Suomeen sopeutumisessa. Onneksi tietotekniikka on varsin kehittynyttä ja voin vastaanottaa kuvia Steveniltä Hongkongista hänen istuessaan paikallisessa metrossa ja kysellä apua kuva-arvauspeliin tytöiltä Ruotsista ja Saksasta. Tässä Lahti-Tampere bussissa istuessani voin sen silti sanoa, että Suomen luonnosta ja sen järvistä olen onnellinen. Pidän siitä, että näen pidemmälle kuin 50 metrin päähän seuraavan vuoren seinämään. Täällä tuntee olevansa kotona, mutta pieni matkalaukku kädessä seisova miniatyyriminä olkapäälläni silti jatkuvasti naputtaa tyytymättömänä jalkaansa.
Itse en ole vielä varannut minkäänlaisia lippuja, vaan lähinnä yrittänyt hukuttaa ajatuksiani töihin, tenttikirjaan (huonolla menestyksellä) sekä Suomi-kavereihin. Ystäväni Sandra on kuitenkin saapumassa Suomeen tasan kymmenen päivän kuluttua! Pieni pala Erasmusta tänne Pohjolaankin siis :)
Nyt hyppään pian bussista ulos ja kodin kautta töihin! (Mitä sanoinkaan siitä aikataulujen täyttämisestä...)
- Anna
