Eilen illalla puoli yhdentoista aikaan kotiuduin takaisin
Salzburgiin pikaiselta Suomi-visiitiltäni. Tällä kertaa lähtö Tampereelta oli
huomattavasti vähemmän tunteikas. Luultavasti tieto siitä, että jäljellä on
enää viisi (liian) lyhyttä viikkoa auttaa asiaa. Ja toisaalta tänne tuleminen
on kuin kotiin tulemista. Ei, asumukseni ei muistuta kotia kovinkaan paljoa,
sen totesin taas eilen, mutta vaihtarikaverit täällä muodostavat kyllä pienen
ja tiiviin perheen. Myös kaupunki oli tällä kertaa tuttu, eikä matkassa ollut
mitään jännittämistä. Toisin sanoen en ehtinyt jännittää tai tunteilla, koska naamani oli liimattuna uuteen addiktiooni 50 Shades of Grey kirjaan. Mennessä aloitin ensimmäistä osaa ja luin sen noin 24 tunnissa. Palatessa aloitin toisen osan ja pistin puolet paremmaksi, saavutin takakannen vain 12 tuntia myöhemmin. Nyt kärsin vieroitusoireista, sillä elin ilmeisesti liian tiiviisti tuota tarinaa kirjaa lukiessani. En varmaan edes yllättyisi, jos herra Grey astelisi ovestani sisään ja johdattaisi minut katolla odottavaan helikopteriinsa. Jos joku haluaa ilahduttaa minua, niin saa lähettää kolmannen osan suomeksi tänne! Minun pitäisi kyllä varmasti paneutua siihen vasta tenttien jälkeen. Voi kun tenttikirjatkin menisivät 600s/päivä vauhtia... Matkan kulkuni tänne oli siis kuitenkin lähinnä lentokoneesta toiseen ja sitten muutama junanvaihto ja
olinkin oman luukkuni ovella. Luukku oli suurempi kuin mitä olin päässäni
muistellut, sekä myös jostain syystä paljon siistimpi kuin mihin kuntoon
muistin sen jättäneeni.
Lentokoneen noustessa ilmaan Tampereelta tajusin, etten
ollut koskaan lentänyt päivällä Suomen yli. Yleensä lennot kun lähtevät
Helsingistä ja Lapin lennoilla on luultavasti sitten ollut pimeää tai pilvistä.
Lentokonetiirailuni ovat siis suuntautuneet Keski-Eurooppaan ja eilen todella
huomasin näiden alueiden eron, Suomi on niin täynnä järviä kuin vain voi olla. Junassa istuessani sitten mietin tätä eroa Keski-Euroopan ja Suomen välillä. Suomessa tunnen olevani juuri siellä minne kuulun, kun kesällä (talvella en kuulu Suomeen, korkeintaan vain laskettelureissun ajaksi) katselen tyyntä järveä ja useimmiten sen takana avautuvaa metsää. En tiedä mitään rauhoittavampaa kun järven rannalla tai järvellä oleskelu, joka johtuu ehkä siitä, että olen melkein koko ikäni asunut rannalla tai ainakin hyvin lähellä järveä tai merta. Vaikka Salzburgissakin virtaa joki kaupungin halki, se ei silti tuo minulle samaa rauhan tunnetta. Eilen kuitenkin junan ajaessa kauemmas Münchenistä ja lähemmäs vuoria, sama rauhallisuuden tunne valtasi minut! Olin todella yllättynyt, sillä tätä ei ole ennen tapahtunut. Ehkä siihen vaadittiin alppimaassa neljään kertaan asuminen, mutta tunsin myös tulleeni kotiin :D Kaiken kruunasi vielä auringonlaskusta punaisena hehkuva taivas. Mutta silti nauttiakseni vuorista haluan olla joko niiden huipulla tai sitten tarpeeksi kaukana, jolloin minun ja vuorten välissä useimmiten on niitty tai järvi. Silloin tällöin Salzburgia ympäröivät vuoret nimittäin voivat tuntua kaatuvan niskaan.
Tosiaan, kuten aikaisemmin mainitsin, Salzburgissa on jäljellä enää tasan viisi viikkoa. Itse asiassa tähän aikaan viiden viikon kuluttua istun jo Berliinissä jatkolentoa odottaen. Tänään tuli täyteen tasan kolme kuukautta vaihto-opiskelijaelämää. MINNE tämä aika on mennyt? Tai kyllä minä oikeastaan voin sen kertoa, mutta silti tuntuu, että viimeiset viikot lipuvat sormien lävitse liian nopeasti. En ole oikeastaan huolissani siitä, ettenkö olisi matkustellut tarpeeksi tai tutkinut Salzburgia tarpeeksi kattavasti, sillä mielestäni olen näillä osa-alueilla ollut oikein tehokas. Suurin huoleni on, miten osaan elää taas kotona ilman tiivistä Priesterhausgasse -perhettäni tai laajempaa Erasmus-sukuani. Kun kaikki heitetään tänne aluksi hieman tyhjän päälle, tulee muista samassa tilanteessa olevista hirveän tärkeitä. En edes ymmärrä, että kolme kuukautta sitten en tuntenut näitä ihmisiä ollenkaan! Onneksi maailma on täynnä lentokenttiä ja netti täynnä halpalento-hakukoneita. Tottakai kotona odottavat omat ystävät ja kaverit, mutta ei siellä kuitenkaan voi mennä ovesta ulos käytävään ja koputtaa seuraavaan oveen etsiäkseen hengailuseuraa, jos on tylsää. Tai voi, mutta niin paljoa en tuntemattomista naapureistani pidä.
On siis aika ottaa ilo irti viimeisistä viikoista ja pitää hauskaa kavereiden kanssa (Tänään auringonottoa kattoterassilla 5 tuntia hullujen hurrien kanssa, hyvä alku). Kyllä ne kokeet menevät läpi, pitää vain muistaa sanoa olevansa Erasmus. Yleensä stressaan itseni hiuksettomaksi ennen jotain tuollaista suurta, kuten viimeisen viikon tenttirykelmää, mutta nyt yritän olla tekemättä sitä. Ennen tuota koerypästä kalenteriin mahtuu niiiiiiiiiin paljon kaikkea, etten tiedä missä välissä edes ehtisin stressaamaan. Sunnuntai-aamuna suuntaamme Sandran kanssa Prahaan kolmeksi päiväksi ja kahden viikon päästä lähdemme Katjan kanssa yltiöromanttiselle pariskuntamatkalle kohti Venetsiaa. Lisäksi meillä on edessä vaihtariexcu Salzburgin ympäristöön sekä Kotkanpesälle. Jos tässä ei ole vielä tarpeeksi, niin Elina saapuu vajaan viikon vierailulle kesäkuun alkupuolella ja isi tulee viimeiseksi kolmeksi päiväksi hakemaan minut (omaisuuteni) kotiin :)
Vielä loppuun biisi, josta en vaan saa tarpeekseni. Varmaan liittyy jotenkin valoisan kesän kaipuuseen, täällä kun tuota päivän pitenemistä ei juuri huomaa.
Tästä postauksesta alkaa myös TJ -päivälaskuri seuraavaan vieraaseeni Elinaan. Eli tuumasta toimeen: TJ 22!
Pusmoi!
- Anna
PS. Tämä postaus oli sille kummisedälle, joka sanoi kuvien ottaneen vallan tekstistä blogissa ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti